Runouden kansannousu

PÄÄSTÄKIRJOITUS by Juho N.

En edes osaa kuvitella kuinka vaikeaa runotapahtuman järjestäminen oli vielä joskus 80-luvulla. Miten tiedottaa ja houkutella yleisöä? Miten ja missä järjestää suunnittelukokouksia? Kuinka saada yhteys runoilijoihin? Pitäisikö etsiä puhelinluettelosta vai soitella kustantamoihin? Ja miten tavoittaa uusia tyyppejä?

Ennen sähköpostilistojen ja facebookin aikakautta pienenkin tapahtuman järjestäminen on varmaan vaatinut jonkinlaista valmista organisaatiota. Siihen on pystynyt ehkä Nuoren Voiman Liiton kaltainen järjestö, jolla on omat tilat ja säännöllisesti kokoontuva hallitus – sekä kaikki tarvittavat runoilijoiden yhteystiedot pienessä kultaisessa vihkossa. Oma lehtikin on ollut avuksi, jotta ei ole tarvinnut maksaa ilmoituksista turhia. Kiinteät jäsenet ja valmis lukijakunta takasivat, että joku ehkä saapui paikalle.

Tänään riittää, että järjestäjät kotoaan eri puolilta kaupunkia sopivat yksityiskohdista netissä, lähettävät viestin runoilijoille ”pääsisitkö?” – ja sitten mainostavat tapahtumaa parilla sähköpostilistalla ja erikseen facebookiin perustelulla sivulla. Jos yhteispeli toimii niin koko projekti vaatii murto-osan siitä työmäärästä kuin vielä 20 vuotta sitten.
(Tietenkin yksi asia on pysynyt ennallaan: jonkun täytyy kantaa vastuu ja toimia puuhamaan vartijana. Mutta siitä asiasta osaisi varmaan paremmin kertoa Harri. Minä keskityn nyt vain siihen puoleen mikä on helpottunut.)

Kun kuulin uutisissa Tunisian ja Egyptin mielenosoituksesta, tunnistin muutamia yhtäläisyyksiä. Suuri joukko ihmisiä oli saatu liikkeelle muutamassa tunnissa, tekstiviestien ja Facebookin avulla. Muutokselle oli kysyntää aiemminkin, mutta silloin virallinen kurinpitokoneisto oli ollut etulyöntisemassa.
Vanhoista saksalaisista poliisisarjoista voi nähdä kuinka poliisiradio löytyi vain poliisiautoista. Nykyään myös siviilit voivat tavoittaa toisensa lennosta. Kiinteät ja jähmeät organisaatiomuodot (kuten diktatuurit) reagoivat nykyään liian hitaasti. Netissä ja kännykkäverkoissa leviää liikaa informaatiota, jotta sitä kukaan pystyisi valvomaan.

Suomi on tunnetusti pöytälaatikkorunouden luvattu maa, mutta moni asia on muuttunut. Netissä ja livelavoilla ihmiset astuvat rohkeasti ulos vetolaatikoistaan. Helsinki Poetry Connectionin open mic -sessioissa on vieraillut järjestön lyhyen historian aikana jo toista sataa runoilevaa ensikertalaista.

Asiani ei ole kehuskella, että taustalla on paljon yksilöllistä omistautumista, intohimoa ja osaamista, vaikka sekin on totta. Varmaan isoin syy klubien menestykselle on se, että viesti kulkee nykyään niin pirun nopeasti. Voimme odottaa, että tätä vallankumousta ei tyrehdytetä vaan ilmiön laajentuminen vain jatkuu ja mukaan tulee uusia naamoja ja uusia ääniä.

En myöskään puhu nyt vain HPC:stä. Monilla paikkakunnilla on tapahtunut vastaavanlaista järjestäytymistä jo 90-luvulta alkaen. Myös yksityisillä kirjoittajaryhmillä ja yliopistojen opiskelijajärjestöillä on omat sähköpostilistansa ja foruminsa. Keskustelu ei enää edellytä samanaikaista läsnäoloa. Yksi voi heittää idean ja muut vastaavat siihen kunhan ehtivät. Samanhenkiset ihmiset tavoittavat toisensa.

Runous on ottanut suosiossa kiinni musiikkia ja teatteritaiteita, koska se on kaikista helpoimmin mobilisoitavissa. Runous ei vaadi raskasta kalustoa, kulisseja tai koko orkesterin läsnäoloa. Runous ei edellytä sähköjä tai virittämistä. Se on nopeimmin jalkautuva laji, aikana, joka ihannoi nopeutta ja reagoimista hetkeen. Runoilijoilla ei myöskään ole sponsorisopimuksia, jotka estäisivät heitä sanomasta mitä he ajattelevat. Runoilijan elämä on köyhää, mutta vapaampaa. Rupiset riimit ei paljon hartioilla paina, eikä paperikaan maksa liikaa. Jos puuttuu kynä, niin sen voi poiketa hakemassa ilmaiseksi vaikka kännykkäliittymän markkinointikojusta tai hotellin aulasta.