Frankfurt tunnetaan parhaiten Euroopan talouselämän keskuksena, mutta vain harva tietää, että samaista kaupunkia voi hyvällä syyllä tituleerata myös Euroopan Poetry Slam -keskukseksi. Vietin viimeiset neljä päivää keväisessä Saksassa tutustuen paikalliseen lavarunouskulttuuriin frankfurtilaisen Dirk Huelstrunkin opastamana. Huelstrunk on paikallinen Slammaster (juontaja ja tapahtumajärjestäjä), äänirunoilija, monipuolinen kulttuuriaktivisti ja Saksan Poetry Slamien -pioneeri Rödelheimin kaupunginosasta. Lyhyen matkani aikana minut esiteltiin kymmenille paikallisille toimijoille, joista monet olivat mukana lavarunouskuvioissa joko esiintyjinä tai järjestäjinä. Tällä kirjoituksella pyrin jakamaan viime päivien kokemukseni kaikkien suomalaisten slämääjien kanssa. Esiintymis- ja tutustumismatkan mahdollistavat Taiteen keskustoimikunta, FILI sekä kutsun lähettänyt Kulturnetz Frankfurt, joista kaikkia haluan kiittää saamastani tuesta.
Virallisten kumarteltujen jälkeen haluan ihan ensimmäiseksi sanoa, että Saksassa Poetry Slam on ISO juttu! Paikalliset slämääjät saavat lähes poikkeuksetta asiallisen korvauksen esiintymisestään, matkakulut maksetaan aina ja heidät yleensä kutsutaan varta vasten slameihin. Esiintyjiä pidetään muutenkin yleisön keskuudessa melkoisina staroina. Esiintyjät ovat usein nuoria, 15-35 vuotiaita, ja he tulevat hyvin monenlaisista etnisistä taustoista. Käsittääkseni ainoa ”vähemmistö”, joka Frankfurtissa ei juurikaan slämää on turkkilaiset, mutta muuten koko kansa osallistuu lavarunoiluun. Saksassa slämäyksestä on tullut viimeisen viiden vuoden aikana jopa niin suosittua, että televisiossa näytetään enemmän tai vähemmän säännöllisesti lavarunoutta ja tunnetuimmat esiintyjät ovat todellakin pienimuotoisia julkkiksia, varsinkin pienimmissä kaupungeissa. Esiintyjät ovat myös kovia matkustamaan, sillä esimerkiksi Frankfurtin perjantain slämeissä esiintymässä oli runoilijoita aina Berliinistä asti. Perjantain tilaisuudessa runojen esittämistä ryyditti paikallinen, erittäin korkeatasoinen jazz-yhtye nimeltä Cameleon. Monille paikallisille slämääjille kuitenkin bändin kanssa esiintyminen oli uutta eli taustabändit eivät ole ihan joka päiväinen juttu saksalaisillekaan. Suureksi yllätyksekseni monet paikallisista slämääjistä jopa sanoivat pystyvänsä elättämään itsensä esiintymisillään. Esimerkiksi berliiniläinen Tilman Birr kertoi tekevänsä jopa kahden tunnin mittaisia soolokeikkoja, joiden aikana hän heittää slämiä ja musisoi kitaralla. Tilman kertoi tehneensä tuntuvasti yli 100 keikkaa edellisenä vuonna.
Vaikka saksalainen slämäyskulttuuri on monilta osin hyvin samanlaista kuin Suomessa, myös selkeitä eroja löytyy. Yksi asia on tietysti tekemisen koko, touhu on luonnollisesti siellä isompaa, mutta kaikki täytyy myös osata suhteuttaa oikein. Pelkästään Frankfurtin metropolialueella asuu noin viisi miljoona ihmistä ja koko maassa väestöä on noin 82 miljoonaa. Ei siis ihme, että paikallisissa slämeissä yleisöä voi olla paikalla jopa tuhatkin henkeä. Suurimmat show:t järjestetään yleensä
Frankfurtissa tai
Berliinissä, mutta esimerkiksi
Leipzig on myös suosittu kaupunki slämäykselle.
 |
| Suomeksi esiintyminen ei tuntunut olevan ongelma yleisölle / Foto: Dirk Huelstrunk |
Saksalaisten slämääjien esiintymistavat eivät mielestäni juurikaan poikkea suomalaisten tyyleistä. Toiset esiintyjät käyttävät luonnollisesti hieman enemmän ruumiinkieltä kuin toiset, mutta touhun pääpaino on kuitenkin selkeästi teksteissä. Yksi merkittävimpiä eroja lienee tekstien kepeys. Monet saksalaiset slämääjät kirjoittavat paljon huumoripitoisia runoja. Lavarunoilijoiden esitykset muistuttivat usein jopa stand up -esityksiä. Suomessakin on toki esiintyjiä, jotka pyrkivät hauskuuttamaan yleisöä, mutta mielestäni meillä lavarunous on astetta vakavampaa. Paikallisilla esiintyjillä on toki myös paljon yhteiskuntakritiikkiä teksteissään, mutta asiat esitetään yleensä humoristisella sävyllä. Jäin myös käymieni keskustelujen perusteella siihen käsitykseen, että slämääjät harvemmin esittävät tekstejään ikään kuin he olisivat itse kokeneet ne. Yleensä siis runoilija ja hänen tekstinsä ovat toisistaan erotettavissa. Mielestäni miesten ja naisten suhde Saksassa oli vielä huonommalla tolalla kuin Suomessa. Näin näiden kahden keikan aikana vain kahden naisen esiintyvän, joista toinen oli lähemmäs 80-vuotias teräsmummo Marlene Stamerjohanns, joka päätyi kylläkin raikuvien aplodien saattelemana finaalikierrokselle. Käsittääkseni hän on jonkin asteinen legenda Saksan slämäyspiireissä.
 |
| Tunnelmointia Frankfurtin keskustassa / Foto: Dirk Huelstrunk |
Frankfurtissa esiintyjät ja yleisö oli nuorempaa, kuin Suomessa. Saksassa slämääminen tuntuisi olevan erityisesti nuorten aikuisten juttu ja esiintyjistä sekä yleisöstä suurin osa on selkeästi nuorta väkeä. Suomessa olen pannut merkille, että nimenomaan Poetry Slamin eli nykyisen Runopuulaakin esiintyjät ja järjestäjät ovat jo hieman varttuneempia. Suomessa nuoret eivät ole vielä löytäneet ihan samoissa määrin slämäystä kuin Saksassa, ei ainakaan kilpailumuotoisena. Luulen, että tämä johtuu myös nuorten järjestäjien puutteesta. Uskon, että kilpailumuotoiselle lavarunoudelle voisi olla paljonkin enemmän kysyntää Suomessa myös nuorten aikuisten parissa, sillä esimerkiksi Poetry Connectionin lavarunoustapahtumissa yleisössä istuu erityisen paljon juurikin nuoria aikuisia. Kaikki ovat tästä huolimatta tietysti yhtä tervetulleita lavalle ja yleisöön. Saksassa ei myöskään yleensä käytetä kolmen minuutin tiukkaa aikarajaa kuten Suomessa. Yleensä Frankfurtin slämeissä aikaraja on seitsemän minuuttia ja siinä ajassa esiintyjät esittävät yhden tai korkeintaan kaksi tekstiä. Runot ovat siis varsin pitkiä. Karlsruhessa esiintymisen aikaraja oli jopa 10 minuuttia, joka itse asiassa tuntui toimivan ihan hyvin. Toisaalta esiintyjiäkin oli vain yhdeksän, toisin kuin esimerkiksi Kiisken Open Mic -klubilla, jossa illan aikana mikin äärellä saattaa käydä jopa 20 ihmistä. Molemmilla keikoilla tauko pidettiin kolme kertaa, joka tuntui mielestäni juuri oikealta määrältä.
Yksi hyvin merkittävä ero suomalaisessa ja saksalaisessa lavarunouskulttuurissa on maksullisuus. Saksassa kaikki slamit maksavat yleisölle eikä se ole kenellekään minkäänlainen ongelma. Yleensä lippujen hinta on 10 euron paikkeilla. Perjantaina olimme esiintymässä Frankfurtin keskustassa Zoom -nimisellä klubilla, joka oli paikallisten järkkärien mukaan ikään kuin heidän Tavastiansa eli varsin legendaarinen paikka, jossa oli käynyt esiintymässä paljon tunnettuja yhtyeitä kuten King Crimson. Yleisöä Zoomissa oli aika tarkalleen 300 henkeä. Kaikki maksoivat lipustaan kymmenen euroa, mutta tietysti tuosta summasta myös ravintoloitsija halusi oman siivunsa, sillä juomat eivät mene samoissa määrin yleisölle kaupaksi kuin Suomessa. Ei ole myöskään lainkaan tavatonta, että slämeillä on yrityksiä sponsoreinaan.
Maksullisuuteen tietysti vaikuttaa myös toisistaan merkittävästi poikkeavat taiteen tukemisen rakenteet. Suomessa tapahtumille on mielestäni kohtuullisen helppoa saada ainakin kevyt rahoitus, mutta Saksassa poetry slamien järkkäämisen fyrkat tulevat yksinomaan yleisön taskusta. Kukaan ei kuitenkaan mukise asiasta, sillä kaikki ymmärtävät miksi näin toimitaan. Toisaalta maksullisuus toimii myös ikään kuin takeena siitä, että ohjelma on laadukasta. Asiassa on tietysti hyvät ja huonot puolensa, sillä jäin siihen käsitykseen, että erityisesti ammattimaiset slämääjät saavat eniten näkyvyyttä eikä illat ole samoissa määrin sponttaaneja ja avoimia kuin esimerkiksi Helsinki Poetry Connectionin tapahtumat tai Runopuulaaki. Tästä mielestäni suomalaiset tapahtumajärjestäjät saavat olla erittäin ylpeitä.
 |
| Esiintymässä Karlsruhessa / Foto: Dirk Huelstrunk |
Helsingissä Poetry Jam -klubilla yleisön ja esiintyjien raja on mielestäni aina varsin häilyvä. Esiintyjät istuvat lähes poikkeuksetta yleisön keskuudessa ja juttelevat paljonkin yleisön kanssa. Kaikki ovat ikään kuin samalla viivalla mitä tulee esiintymiseen. Saksassa puolestaan esiintyjät istuvat yleensä takahuoneessa poltellen tupakkaa ja valmistautuen tulevaan esiintymiseen. Yleensä esiintyjät eivät myöskään ota erityisemmin kontaktia yleisöön edes tapahtuman jälkeen. Jonkinlaista pientä hajurakoa yleisöön siis selkeästi pidetään. Tämä tuntui minusta varsin vieraalta ja olinkin huomaavinani, että perjantaina paikallinen yleisö oli hieman hämillään, kun join olutta heidän keskuudessaan runokollektiivimme paita päällä ja jutustelin ihmisten kanssa ennen ja jälkeen esiintymiseni. Minulta tultiin jopa pyytämään nimikirjoituksia lauantain keikalla Karlsruhessa, joka on pieni teollinen kaupunki noin 150 kilometrin päässä Frankfurtista. Kuvaavaa on, että niinkin pieneen kaupunkiin saadaan kohtuullisen isot, maksulliset slämit pyörimään vaivattomasti. Karlsruhessa esiinnyimme jonkinlaisella teknoklubilla, jossa oli mm. valtava huone täynnä vanhoja pelikoneita. Kun saavuimme Karlsruheen nuhjuisella Saab 900:lla, jota ajoi Huelstrunkin pitkäaikainen juontajakollega Juergen Klumpe, yleisö jo istui malttamattomina tuoleillaan ja he alkoivat taputtaa esiintyjien ilmestyttyä tilaan. Olin kuitenkin huomaavinani, että Karlsruhen yleisö oli varautuneempaa ja konservatiivisempaa, kuin suuressa Frankfurtissa ja samaa mieltä olivat myös muut slämääjät.
Frankfurtin poetry slam -yleisö on tottunut esiintymisiin vierailla kielillä, joten suomalaisuuteni ei ollut mikään ongelma heille. Tunnelmaa keventääkseni heitin kuitenkin runojeni välissä huulta myös englanniksi ja luin jopa yhden Stefan Mosterin kääntämän runoni saksaksi. Muuten esiintyminen tapahtui suomeksi. Yleisöllä oli mielestäni hauskaa ja he sanoivat jopa ymmärtäneensä suurimman osan saksastani, jota minun on hieman vaikea uskoa. Paikalla taisi olla myös muutamia ”suomiharrastajia”, jonkinlaisia goottityttöjä, jotka olivat riemuissaan minusta ja tulivat taputtelemaan selkää keikan jälkeen. Yleensä ihmiset tiesivät Suomesta Aki Kaurismäen, Nokian ja erityisesti Eläkeläiset, mutta myös suomalaiset juomatavat ja jurous olivat vitsien aiheina. Muutama esiintyjä tiesi myös M.A. Nummisen, joka on käsittääkseni pian menossa Frankfurtiin keikalle Pedro Hietasen kanssa. Kun mainitsin tuntevani pintapuolitse itse dägä-maestron, väki ihmetteli, että tietääkö kaikki Suomessa toisensa. Monille tuntui myös olevan suorastaan jonkinlainen hämmästyksen aihe, että puhuin ”niin” hyviää englantia. Liekö sitten rallitalk heille tutumpaa...
Kaiken kaikkiaan minusta saksalaiset, erityisesti tietysti kohtaamani kulttuuriväki, oli erittäin miellyttävää ja ystävällistä, vaikka välillä olinkin pientä varautuneisuutta tuntevinani. Aluksi ihmiset luulivat minua aina amerikkalaiseksi, mutta maan historian huomioon ottaen en asiaa ihmittele. Jenkit ovat Frankfurtissa varmasti suomalaisia yleisempi ilmestys. Yleisesti ottaen esiintyminen suomalaisena runoilijana otettiin erittäin hyvin vastaan ja jäin siihen käsitykseen, että ainakin Frankfurtissa Pohjoismaat ovat tällä hetkellä jonkinasteinen trendi. Uskoakseni esiintymisiini suhtauduttiin vähemmän varauksellisesti myös sen takia, että opettelin muutamia lauseita saksaksi ja mursin jään hassulla ääntämiselläni. Paikalliset olivat kaiken kaikkiaan hyvin kiinnostuneita kuulemaan suomalaisesta lavarunouskulttuurista ja useat tiedustelivatkin olisiko tänne mahdollista tulla esiintymään. Toivotin luonnollisesti kaikki tervetulleiksi, mutta mitään tarkempia sopimuksia Suomeen tulemisesta ei matkan aikana ehtinyt syntyä. Esiintymisiä varten tarvittaisiin luultavasti myös käännöksiä, sillä kaikki tapaamani slämääjät esiintyivät saksaksi.
Kaiken kaikkiaan reissu oli mahtava kokemus, jonka merkityksen tulen varmasti ymmärtämään paremmin vasta joskus tulevaisuudessa. Vaikka aikatauluni oli varsin tiukka, ehdimme silti myös puhua hieman tulevista suunnitelmista. Tarkoituksenamme on nimittäin järjestää yhdessä Huelstrunkin kanssa saksalais-suomalaiset slämit Frankfurtiin vuonna 2014, jolloin sikäläisten kirjamessujen teemamaana on trendikäs ja kiinnostava Suomi. Sitä odotellessa nähdään Helsingin Runopuulaakin karsinnoissa torstaina 26.4. Mascotissa! DÄGÄ!
Helsingissä 17.4.2012
