Elämäni tärkein tapahtuma

Päästäkirjoituksen takana tällä kertaa Harri Hertell

Kolme vuotta sitten järjestin luultavasti elämäni tärkeimmän tapahtuman. Kyseessä oli Helsinki Poetry Connection -kollektiivin ensimmäiset sessiot, vaikka silloin en sitä vielä tiennyt eikä tuota nimeäkään ollut edes olemassa. Luulin järjestäväni yhden uniikin runoillan, mutta toisin kävi. Tässä kirjoituksessa yritän palata siihen mikä sai minut kutsumaan kourallisen nuoria sanataiteilijoita esiintymään vaatimattomaan korttelikapakkaan Töölössä. Ehkä myös tämän kirjoituksen kautta ymmärrän itsekin paremmin miksi teen sitä edelleen ja miksi niin monet ovat tapahtumistamme löytäneet kotisataman runoilleen, ainakin illaksi kerrallaan.

Kaikki alkoi luultavasti siitä, kun ala-asteikäisenä aloin bommata ja tehdä graffiteja. Tärisevät kädet pimeillä kujilla, kannujen metalliset tuoksut, raitiovaunujen hampaiden kiristelyt mutkissa ja läikikkäiksi muuttuneet tennissukat tarjosivat jännittävän maailman, johon paeta elämän kurjia tosiasioita. Kotona oli epätasaista ja vanhemmat olivat eroamassa. Laman vaikutukset tuntuivat edelleen lähes kaikissa perheissä. Noihin aikoihin tekemäni harakanvarpaat olivat tapa kapinoida kotona ja kaikkialla muuallakin vallitsevaa epätasapainoa vastaan, purkaa vihaani ja kertoa omista tuntemuksistani luovallakin tavalla. Se oli myös tapa saada kunnioitusta muilta.

Minusta ei koskaan tullut graffititaiteilijaa, mutta luultavasti ilman sen aikaisia sketsivihkoja en olisi koskaan alkanut kirjoittamaan runoja. Uusia heittotyylejä harjoitellessani vihkoihini alkoi ilmestyä kuin itsestään erilaisia mietelauseita ja angstisia runonpätkiä. Ihailin Basquiata. Hän oli graffititaiteilija, taidemaalari ja eräänlainen katujen runoilija. Minun runoni olivat tuolloin tietysti vain pastisseja muiden kirjoittajien tekeleistä, mutta laajensin koko ajan tuntemustani lukemalla. Ravasin kirjastoissa ja yritin imeä mahdollisimman paljon runoutta itseeni. Keskustelin paljon kirjallisuudesta ja elämästä filosofian opettajieni kanssa. Kiitos niistä hetkistä Jannelle ja Jukalle!

Erityisesti kotimainen runous kiinnosti minua. Pentti Saarikosken ja Teemu Hirvilammen kaltaisten runoilijoiden myötä bommailuharrastukseni alkoi jäädä taka-alalle. He olivat katu-uskottavia ilman tussejakin. Kirjoittamisesta tuli minulle yhä luontevampi ilmaisumuotu. Ystäväni eivät kuitenkaan olleet erityisen kiinnostuneita sanataiteesta. Tappeleminen, ryyppääminen, hatsin polttaminen ja naiminen oli paljon jännittävämpää. Joskus humalaisina iltoina luin kuitenkin kavereille tekstejäni eikä kukaan pilkannut tai nauranut, kaikki taisivat olla lähinnä yllätyneitä.

Ensimmäisen kerran esitin julkisesti runojani paikallisessa pubissa. Ravintoloitsija oli sanoittaja Junnu Vainion poika ja hän innostui kuultuaan, että kapakassa istuu nuori runoilijan alku. Hän pyysi minua lukemaan tekstejäni ja niinpä otin mikrofonin käteeni. Runoni käsittelevät jo silloin samoja aiheita kuin nytkin. Yritin etsiä epäkohtia yhteiskunnasta ja kuvailin rajuakin kaupunkielämää, sellaista jota olimme kaverieni kanssa eläneet ja nähneet. Laman ankeat kokemukset näkyivät teksteissä. Nurkkapöydän raksaäijät huutelivat minulle, että omaan helvetin monotonisen äänen. Ystäväni ilmoittivat ystävällisesti, että he repivät kaverusten päät irti, jos eivät ole välittömästi hiljaa. Tulikaste tuli hoidettua ja selvisin siitä mielestäni hyvin, ainakin hengissä. Kaveritkin puolustivat runoutta!

Pian minussa alkoi kyteä ajatus kaupungista, joka olisi täynnä hämyisiä kuppiloita ja niissä olisi ilta toisensa perään kiinnostavia runosessioita. Runoilijat, räppärit ja graffitimaalarit kokoontuisivat esittämään tekstejään ja joka ilta löytyisi uusia kykyjä. Aloin seurata Helsingin runokenttää ja kävin toisinaan mm. Nuoren Voiman Liiton ja Nihilin tilaisuuksissa. Mikään näkemäni ei kuitenkaan kohdannut sitä visiota mikä minulla oli. Tapahtumat olivat ihan kiinnostavia, mutta suurin syy pettymykseeni oli ehkä se, etten kokenut tilaisuuksia tarpeeksi avoimiksi. Minusta niissä vallitsi sisäänpäin kääntynyt ilmapiiri. Toisinaan myös runous oli liian älykästä makuuni. Olivatko tapahtumat sitten oikeasti pienen sisäpiirin tilaisuuksia vai olinko vain liian ujo ottamaan kontakia keneenkään. Siitä voi olla montaa mieltä.

Kävin katsomassa useiden runoilijoiden esiintymisiä ja joskus humalassa uskaltauduin jopa juttelemaankin heidän kanssaan. Runoilijat itse olivat harvoin pettymyksiä, mutta tapahtumat tuntuivat tylsiltä, niistä puuttui bileiden tuntua. Missä olivat kaikki kaltaiseni nuoret? Missä olivat ne kundit, jotka olivat kasvaneet pussikaljapuistoissa ja Beltonin tuoksuisilla kujilla? Tapahtumissa esiintyivät liian usein samat, jo tunnetut runoilijat. En koskaan nähnyt ikäisteni lausuvan tilaisuuksissa tekstejään eikä siihen tarjottu edes mahdollisuutta, se oli ainakin kokemukseni. Tietääkseni kukaan ei järjestänyt open mic -iltoja.

Jossakin vaiheessa matkaa tutuistuin amerikkalaisiin Def Poetry Jameihin ja lätäkön sillä puolen jo vuosikymmeniä vaikuttaneeseen spoken word -kulttuuriin. Gil Scott-Heron oli loistava ja mikä funk siinä musiikissa olikaan! Saul Williams oli tietysti myös nerokas pitkien paperikääröjensä kera. Olin koko pienen ikäni kuunnellut rap-musiikkia, mutta spoken wordista en tiennyt paljoakaan. Kun lopulta suomalainenkin rap-kulttuuri nousi kellareista yleisön tietoisuuteen antauduin lopullisesti. Joukossa oli jopa nerokkaita kielenkäyttäjiä, runoilijoita biittien kera! Avaimen ensimmäinen levy oli merkittävä tapaus: siinä oli jotain niin voimakasta, ettei yksikään poliitikko olisi voinut hiljentää sen sanomaa. Sama pätee mielestäni edelleen Asan tuotantoon.

Odottelin vielä aikani ja toivoin, että joku alkaisi järjestää klubia, joka yhdistäisi runouden, rap-lyriikan ja mahdollisesti älykkään stand upinkin, mutta turhaan. Mielessäni ei ollut käynytkään, että voisin itse yrittää järjestää sellaisen illan. Hain jostakin syystä opiskelemaan kulttuurituotantoa, kaiketi postinjakajan pestini oli vituttanut jo liian pitkään. Pääsykoehaastattelussa menin sanomaan, että haluaisin tehdä Suomen parhaimman runofestivaalin, jossa yhdistyisi kaikki se, josta jo aiemmin olin haaveillut. Vastaus ilmeisesti kiinnosti lehtoreita ja aloin pian saada oppia kuinka tapahtumia todella järjestetään, mitä on tuottaminen.

Mielestäni koulussa kaikki opiskelijakollegat olivat paljon minua kokeneempia joten minunkin täytyi itse järjestää tapahtuma. Se avoin, riehakas, runoilta, joka ottaisi tavallisen sanataiteesta kiinnostuneen (ja kiinnostumattomankin) kansalaisen huomioon. Aloin etsimään "Poetry Slam -henkiseen" tapahtumaan esiintyjiä. Siinä tulisi olemaan rap-kulttuuria mukana, mahdollisesti poliittista stand upia ja ennen kaikkea nuoria runoilijoita! Halusin tapahtumiin epäkypsiäkin esiintyjiä, julkaisemmattomia, kunnianhimoisia tyyppejä, joilta vain puuttui areena esiintyä. Olisiko se runoutta, räppiä vai mitä, sen saisi yleisö itse päättää....

Epävarmuuteeni sain poetry slam -konkarilta Jouni Tossavaiselta apua. Hän kannusti minua, antoi vinkkejä ja tarjosi joitakin yhteistietoja. Olen siitä edelleen kiitollinen. Sain lopulta kerättyä rohkeuteni ja sovin päivämäärän töölöläisen kapakan kanssa. Kaksi kuukautta minua jännitti niin, etten iltaisin tahtonut saada unta. Pyörin Punavuorenkadun kämpässäni ja polttelin tupakkaa ikkunassa. Mietin miten kaikki tulisi menemään. En tuntenut esiintyjistä entuudestaan kuin yhden. Juontajaa ei tilaisuuteen ollut, joten päätin hoitaa senkin itse. Maksoin omasta pussistani jopa esiintyjille palkkoja. Vaatimaton äänentoisto tuotiin bändimme treenikämpältä.

Ensimmäisessä illassa väkeä oli lopulta paikalla yli sata henkeä. Heistä yli puolet olivat ystäviäni ja loput varmaankin esiintyjien ystäviä. Open mikkiin tuli yksi ihminen. Nyt tilaisuuksissa on hyvinä iltoina väkeä yli tuplasti enemmän. Nykyisestä yleisöstä en tuntenut ensimmäisen tapahtuman aikaan luultavasti ketään. Tänä päivänä jokaisessa open mikissä on yli kymmenen esiintyjää, toisinaan lähemmäs kaksikymmentä. Olemme tehneet yhden runolevyn, järjestäneet ja esiintyneet tuntuvasti yli 200 tapahtumassa, julkaisseet yhden runokirjan, olleet esillä melkein kaikissa mahdollisissa medioissa enkä näe mikä meidät enää voisi pysäyttää.

Uusia kiinnostavia ihmisiä ottaa minuun jatkuvasti yhteyttä ja tulee open mikkeihin esiintymään. Toisinaan meistä tulee jopa ystäviä. Olen löytänyt ympärilleni mielettömän tiimin upeita runoilijoita ja ennen kaikkea fantastisia ihmisiä. Ilman tuota ensimmäistä runoiltaa en olisi varmasti ollut Tampereella puusaunassa, jonka ovi oli tehty räsymatoista. En olisi nukkunut tuntemattoman ihmisen kodissa ja saanut tuntea olevani kotona. Ilman runoutta en olisi ollut Porissa juomassa olutta irkkupubissa ja hoiperellut kebablaatikko kainalossa hotelliin nukkumaan. Ilman HPC:tä en olisi ollut Turussa lukuisia kertoja nukkumassa kaverin nurkissa ja tavannut paikallisia konkareita Monkissa ja Huntterissa. En olisi varmaankaan käynyt samoissa määrin kirjamessuilla enkä kirjoittanut junassa runoja tuleva vaimo vierelläni. Ilman lyriikkaa en olisi istunut NVL:n toimiston tyttöjen kanssa lukuisia kertoja juomassa kahvia ja juttelemassa niitä näitä. Ilman spoken wordia en olisi juossut kumiankkojen perässä Tokoinrannassa muovipistooli kädessä. Ilman sanataidetta en olisi istunut juomassa olutta kotikuppilassa ja kuullut tarinaa viininpunaisesta samettitakista. Ilman rohkeutta en olisi saanut kaikkia niitä uskamattomia kokemuksia, joita runous on minulle jo nyt tarjonnut.

Oliko siis tuo ensimmäinen ilta merkillinen jossakin suuremmassa mittakaavassa? En tiedä eikä sillä ole oikeastaan mitään väliä. Onko kotimaisen runouden kenttä muuttunut tuon tapahtuman jälkeen? Siihenkin on vaikea vastata. Tärkeää minulle on se, että olen saanut löytää valtavasti kiinnostavia, lahjakkaita ja aitoja ihmisiä ympärilleni. Minulla on nyt niitä ystäviä, joita kipeästi kaipasin silloin kun terrorisoimme toisten ystävieni kanssa katuja kaljapäissämme. Niihin aikoihin kirjoitin Lauttasaaren yhteiskoulun kirjastossa erääseen runokirjaan, että kannattaa suoraan siirtyä tästä paskasta kunnon kamaan. Lue Melleriä, lue Hirvilammea, lue Bukowskia, lue Saarikoskea! Mitään ei kannata häpeillä. Ei nyt eikä tulevaisuudessa. Täytyy olla ylpeä ja nöyrä samaan aikaan. Ehkä sillä reseptillä saadaan vielä jatkossakin kokea upeita hetkiä hienojen ihmisten ja sanataiteen parissa.

Kiitos runous, kiitos Helsinki Poetry Connection!