Väitän, että runoudessa on viime kädessä kyse kohtaamisesta. Viime kädessä siksi, että ilman runouden esille asettamista tai julki tuomista ei ole kyse runoudesta vaan kirjoituksesta. Runot toki syntyvät kun ne kirjoitetaan paperille, elämän ne aloittavat vasta kun niitä esitetään. On kyse kirjoituksesta joka ei ole saanut vielä tulkintoja, mielikuvia, oikeastaan vertauskuvatkin syntyvät vasta kun runo kohtaa lukijan, jos tahdon provosoida.
Sanataiteen kohtaamispaikkana Helsinki poetry connection on toiminut vuodesta 2008 saakka. Harri Hertellin luotsaama kollektiivi on saanut ympärilleen useita kirjoittamisesta, runoudesta ja miksi ei myös musiikista kiinnostuneita ihmisiä. Ensimmäisien toimintakertojensa aikana osoitti sen mihin oikeastaan runouden kiinnostavuus perustuu - ajatusten ja mielipiteiden vaihtoon, kielen ja kulttuurin ilmaisuun. Runoklubeilla käynti oli jokseenkin pelottanut minua ennen vuotta 2009. Syy oli yleensä tapahtumien akateemiselta vaikuttanut ilmapiiri. Älkää ymmärtäkö väärin, koen ilmapiirin varsin tarvittavana, tutustuttavana ehkä pyrittävältä, mutta joissain tapauksissa luotaantyöntävältä. Toisaalta poetry connectionin tapahtumien jälkeen kyseiset tapahtumat ovat auenneet minulle paremmin.
Itselleni ensimmäinen Helsinki poetry connection tapahtuma oli mieleenpainuva jo ensi hetkestä. Olin lupautunut tulla esiintymään Suvilahteen 2009. Muistan Suvilahden tehdasalueen jota nyt asuttaa Cirkon sirkustaiteilijat. Muistan kuinka takahuoneeseen astuttaessa Juha Potka (alias J Riskit Pöllömies) esitteli uutta tatuointiaan runoilija Kati Neuvoselle. Muistan kuinka muiden runoilijoiden ja sanataiteilijoiden kanssa kannoimme tuolit esiintymispaikalle. Muistan kuinka vaihdoin muutaman sanan muiden esiintyjien kanssa ja mietin, että kuulostanko viisaalta. Muistan kuinka Teemu Mannisen esittäessä runoaan Nami Nami, muutama ystäväni jotka eivät olleet lukeneet yhtäkään runokirjaa tokaisivat: ”täähän on helvetin hyvä”.
”Nami namin” kuulemisesta ja muiden sanataiteilijoiden kohtaamisesta on nyt kolme vuotta. Noiden kolmen vuoden aikana olen tavannut erilaisia ihmisiä, sanataiteilijoita milloin missäkin – raitiovaunurunoiluissa, vanhusten keskusten runoiluilloissa, puistorunoiluissa! Kolmen vuoden aikana olen oppinut ymmärtämään, että runous lähtee omasta kokemuksesta ja sen jakamisesta, sen kummempaa se ei ole. Kolme vuotta sitten en olisi uskonut, että olen samalla lavalla kuin 104-vuotias rouva, joka esitti runoja Roihuvuoressa. Uskomattomalta tuntuu vieläkin että olen lukenut runoja Kirsti Kunnaksen kanssa samoilla festivaaleilla. Tuntuu ylipäätänsä uskomattomalta kuinka omien ajatusten mystifioiminen, toisin sanoen runojen esittäminen on luonut vuorovaikutusta, ymmärrystä, ajatuskulttuurin vaihtoa.
Helsinki Poetry Connectionin tapahtumat ovat kohtaamisessa rikkaita juuri siinä, että jokaisella kerralla on hieman toisistaan poikkeavia sanataiteilijoita. Vaikka olen kuullut useasti kriittisiä mielipiteitä esimerkiksi runoilijoiden ja rap-muusikoiden laittamisesta samaan iltaan, olen silti yhä sitä mieltä, että juuri esiintyjien sopivan erilainen sekoitus luo mielenkiintoa ja ajatuskulttuurin vaihtoa.
On siis tavallaan kyse rohkeudesta, josta minun alun perin piti kirjoittaa, mutta päätinkin täsmentää aiheeni kohtaamiseksi. Rohkeudesta ajatella toisin, epäillä, tehdä toisin. Vaikka ei tulisikaan kuuntelemaan nimenomaan runoutta, voi sille antaa mahdollisuuden. Tai vastaavasti, vaikka en tullut kuuntelemaan rappia, voin antaa sille mahdollisuuden. On kyse rohkeudesta kohdata runot ja ennen kaikkea ihmiset niiden takana, ilman ennakkoluuloja. Rohkeus tulla tapahtumaan, kuunnella tai tulla kuulluksi.
Tuukka Terho
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Todella kiva ja asiantunteva kirjoitus. t. vippi
VastaaPoista