Päästäkirjoitus: Liikuttavat jäsenet
Helsinki Poetry Connection järjesti torstaina 12.2.2015 pienimuotoisen ja rennon tapaamisen, joihin yhdistyksemme kaikki jäsenet kutsuttiin. Hallituksessa istujien ja aktiivijäsenten lisäksi paikalle saapui kolme ihmistä, jotka muistuttivat minua siitä, minkä takia teen HPC:lle hommia.
Olin tuona helmikuisena torstaina herkässä mutta samalla suojatussa mielentilassa, sillä eräs hetkellinen muutos elämässäni oli vasta pari viikkoa vanha ja mm. unirytmini kapinoi uusia puitteita vastaan. Tulin Porvoonkadun baariin myös suoraan pitkän koulupäivän päätteeksi, suunnittelematta illan kulkua ollenkaan ja tietämättä, mitä illanviettomme aikana oikeastaan tapahtuisi. Jollakin tavalla jäsenillan merkitys muodostui siinä illansuussa minulle kuitenkin suureksi, koska tietynlaisesta stoalaisuudestani huolimatta huomasin kysyväni itseltäni samoja retorisia kysymyksiä, kuin jonkin tuottamani runotapahtuman aattona: Tuleeko kukaan? Kiinnostaako ketään? Kannattaako kiinnostaa?
Vastaus oli ja on tietenkin että tulee, kiinnostaa ja kannattaa. Tärkeiden asioiden äärellä mieli kuitenkin muodostaa siltoja pitkin poikin mahdollisuuksien välille, johtaen myös worst case -skenaarioihin. Tämä on inhimillistä, ja sanoisin että varsinkin yleisötapahtumia järjestäville tuttu ajatusketju.
Olin ensimmäisenä paikalla, ja puolityhjyyttään kumiseva BaariBaari tuntui pitkän päivän päätteeksi paitsi hämmentävältä myös oudon levolliselta. Tilasin kahvin, kirosin kämppääni unohtamiani runokokoelmiani (joita ajattelin että voisin kaupitella), mutta asetuin. Aktiivejamme ja hallituslaisiamme valuikin sitten kapakkaan puolen tunnin sisään hyvät kymmenisen, ja heti tunsin kuinka lämmin toveruus — joidenkin kohdalla myös sanataiteelliseksi tavaksi muodostuneen hellän ja rakastavan vittuilun autuus — valtasi minut. Hyvinhän tämä menee, ihan sama vaikka yhtäkään jäsentä tai uutta naamaa ei tulisi. Se olisi tietenkin ollut murskaava sääli, mutta siitäkin oltaisiin voitu yhteishengessä jutella, tulla kehittäviin johtopäätöksiin, ja pitää samalla hauskaa. Ja hauskaa pidimmekin!
* * *
Dj:n saappaisiin astunut väistyvä perustajamme soitteli levyjä, legendaarinen Willie Colon -t-paita yllänsä, vankkana hahmona taustalla, jättäen konkreettisesti keskustelun avaukset meille muille, jotka HPC:n lipun alle olemme vuosien saatossa kerääntyneet ja sinne jääneet vaihtoehtokulttuurin tyrskyjä virnuillen luovimaan.
Paikalle saapui kolme meille muille entuudestaan kohtuullisen tai täysin tuntematonta reipasta henkeä, ja jokainen heistä oli erilaisista mutta silti samoista syistä paikalla. Motivaatioksihan toimintaan mukaan tulemiseen riittää mainiosti esim. "noku vois jotain" tai "kun toi runous on niinku jees" tai vaikka "I like turtles". Yksikään meidän aktiivijäsenistämme eli nykyisistä Hommain Hoitajista ei ole ottanut ensiaskeliaan mitään viisivuotista toimintasuunnitelmaa laukussaan roijaten tai tiedotusstrategiaa hypistellen tai klubikonsepteja tursuten. Eikä kaikkien tarvitse edes päätyä tuottamaan, juontamaan, suunnittelemaan tai järjestämään. Riittää että (ki)innostaa, että todistaa sen itselleen ja että ottaa kontaktia. Koska kontakti(e)n luomisesta — niin kovin lukuisin eri tavoin — runokollektiivissamme ja itse lavarunoudessa on lopulta kysymys. Ilman kosketuspintaa, ilman kosketusta, ei synny mielestäni yhtään mitään mielenkiintoista tai kehittävää, saati sitten runollista.
Kun kaikki tulijat olivat aloillaan, esittelimme kukin itsemme, ja jo tämä reflektiivinen teko sai minut erityiseen vireystilaan. Tässähän me olemme, täältähän me olemme tulleet. Aktiivijäsenet kuvailivat kolmikolle HPC:n toimintaa tarkemmin, puhuimme avoimesti haasteista, toiveista ja niistä vasta muotoutumassa olevista suunnitelmista, joita kollektiivillamme tulevaisuuden varalle on. Keskustelumme siirtyi kohti kirjoittamisprosessia, esiintymistä, vastuun kantamista, muiden kohtaamista, ja myös muihin aiheisiin, joista sain sekä vastaanotettua että ilmaistua oivalluksilta tuntuvia ajatuksia. Ilta oli täysin onnistunut ja miellyttävä, ainakin minun näkökulmastani.
* * *
Käteen jäsenillastamme minulle jäi lopulta kaikkein sitkeimmin kaksi asiaa. Ensimmäinen koskee tulevaisuuden rooliani Helsinki Poetry Connection ry:ssä, nimenomaan askeleen ottamista kohti vielä vastuullisempaa tehtävää, kuin se mitä nykyään hallituslaisena ja tapahtumiemme tuottajana, suunnittelijana ja juontajana toteutan. Tämä on ollut minulle pitkään syystäkin kutkuttava mutta kauhistuttava ajatus, koska tiedän miltä tuntuu kun puraisee enemmän kuin voi nielaista (anteeksi anglismi) ja kokee alituista ahdistusta omasta jaksamisestaan, osaamisestaan ja halukkuudestaan toimia valitsemansa vastuutehtävän mukaisesti. Se, että edes raotin tätä erityistehtävän mahdollisuutta sisäisesti kertoo äärimmäisen paljon siitä energiasta, jonka koin tämän rennon ja rehellisen istujaisen aikana.
Toiseksi tajusin, että jäseniltoja ja jäsenillemme suunnattua toimintaa pitäisi järjestää enemmän. Paitsi kollektiivina niin myös yhdistyksenä jäsenemme ovat elinehtomme siinä missä vaikkapa tapahtumamme mahdollistava rahoitus. Muuntautumatta ei yksikään kulttuurijärjestö (tai ehkä yhtään mikään?!) pysy pinnalla, hengissä hengittämässä, ja siihen tarvitaan ajattelijoita ja tekijöitä. Uusiutuminen on tietenkin myös taiteen ja runouden perusominaisuuksia siinä missä sen teoreettis-retorisesti mutta väkevästi toitotettu ajaton totuuskin. Plus uusien, samoista asioista innostuneiden ja ennakkoluulottomien ihmisten kohtaaminen vähän intiimimmässä hengessä kuin täyteen pakatun runokeikan taukojen aikana on helvetin hauskaa.
Ironista kyllä, tällaisten istujaisten järjestämiseen tarvitaan resursseja, eli tilaa ja aikaa ja, kuinka ollakaan, ihmisiä. Järjestämään itse tilaisuudet ja kutsumaan sekä tulevia että olemassa olevia jäseniämme tutustumaan toisiinsa ja meihin. HPC:n hallituksen jäsenet ja aktiivitoimijat ovat toiminnassa mukana silkasta tekemisen riemusta ja koska veri siihen vetää, mutta kukaan meistä ei tee tai voisi tehdä yhdistyshommia päätoimisesti. Olemme kiireisiä ja moniaalle suuntautuvia ihmisiä, joka tarkoittaa että parhaista tarkoitusperistämme huolimatta jotakin jää välillä tekemättä. Se on ehkä ymmärrettävää, ottaen huomioon että järjestämme lähemmäs kolmekymmentä tapahtumaa vuodessa ja samalla teemme erilaisia leipätöitä, opiskelemme, käymme harrastuksissa, kirjoitamme runoja, jne.
Mutta tämä resurssiristiriita on asia, jonka haluamme ratkaista. Haluamme sekä jakaa rakasta taakkaamme että tarjota teille enemmän. Kutsumme itseämme sitkeästi "kollektiiviksi" juuri siksi, että alusta asti ajatus itsestämme yhdistyksen hallituksen jäseninä ylhäältäpäin mandaatteja sanelevina kulttuuriautokraatteina on tuntunut typerältä. Yhdessä tapahtuu enemmän.
Kaunista ja aurinkoista kevättä! Jatkakaa kirjoittamista, ihmettelemistä ja yhdessä tekemistä – ja tietenkin HPC:n vaiheiden seuraamista. Dägä!
Rakkain terveisin,
Kasper Salonen
- - -
Poeditorial: Dear Members
The Helsinki Poetry Connection organized a low-key sit-down on Thursday Feb 12, 2015, to which we invited all of our members. In addition to our board members and several other active participants, three newcomers joined us in a bar in Alppila. The resulting conversations helped remind me of why I produce and host events for the HPC, and will continue to for a long time.
That drizzly evening found me in strange spirits, as a recent change in my living situation had deprived me of sleep and messed with my head. I also arrived at the Porvoonkatu bar fresh from a grueling school day, without any prior conception of what the members' night would bring or what my part in the little meeting would be. The get-together soon had me in high spirits, however, and as on the eve of any important night I've helped put together I found myself asking questions like: Will anyone come? Is anyone even interested in this? Should they be?
The answers to these questions were – and are always – yes, yes and yes. Many of us ask ourselves questions like these when something means a great deal to us, when the significance of some event makes us scramble for worst case scenarios despite ourseves. This is entirely natural, and a necessary evil for people who produce events as well.
I was the first to arrive at the Porvoonkatu Bar, which was all but empty and resonated with a sort of peaceful anxiety – or maybe it was me who was resonating. I ordered a coffee, kicked myself for forgetting my plastic bag of poetry collections (in which I thought I would try to interest some of the members), but I got over it and settled in. Within the next half hour, friends and colleagues drifted in, switching the mood from dour to jovial in no time. This'll be just fine, I thought to myself, even if no new faces make it. It would have been a deplorable pity had that happened, but the rest of us would still have talked, joked, planned, and goofed around like we always do. In the end, fun was certainly had by all!
* * *
Our meet-up featured a dj of our very own in the form of our spiritual leader and soon-erstwhile chairman, who bobbed his head and flipped discs behind us solid as a rock, sporting his legendary Willie Colon t-shirt. We were left to our own devices, we who had been weaned from his tutelage over an extended learning period that had found a natural fruition in our joint vision and camaraderie.
Five people, three of whom were previously unknown to us, arrived as well and took their seats among us, probably wondering a little at our motley crew of poets. Each of them had come, for the same reasons and for different ones, with different energies and a shared curiosity, perhaps for something they couldn't exactly place. Any reason for joining in is reason enough, no motivation is too meager or too vague to not find its place among our collective. Not one of our now seasoned active members or producers took their first steps in the Helsinki Poetry Connection with fully-formed concepts or five-year plans in tow. And no one has ever been obligated to start organizing, hosting, planning, or developing events for us. It is enough to show interest and passion, to find courage and make contact. Because contacts, connections, in all possible forms, are what our collective and all of live poetry is about. Very few truly meaningful insights can be reached without a common touchstone – without touch – and poetry is among those things. It must be nurtured.
When everyone had found their spots and their drinks, we went around the table and introduced ourselves, and this reflexive exercise increased my feeling of awareness. Here we are, look how far we've come. Our active members described the HPC's ethos and various clubs to those who were not in the know, and we talked openly about the challenges involved in what in Finland has come to be called stage poetry, and about our grand plans for the future. The conversation veered towards writing, performing, responsibility, encountering others, and many related subjects that set my mind awhir. I feel the night was a complete success, a warm meeting of kindred thinkers.
* * *
What I took away from our members' night involved two things especially. The first concerned my future role in our association, a conviction that I should not back away from duties that are only draining if they are approached with mental blocks. This has been a genuine concern of mine for a long time, because I happen to know what it feels like when you bite off more than you can chew – not only did things stick in my throat but they also chewed me up (there's a "Soviet Russia" joke in there somewhere...), and that is not something I want to experience ever again if I can help it. The fact that I even approached the idea of taking on an even more central role on our board was testament to the energy I felt and gained during our meeting.
Secondly, I realized that members' evenings and other activities and perks for our membership are something the HPC needs to increase. Not only as a collective of people, but as a registered association our members are our lifeblood. Without adapting, no cultural association (or anything really) can flourish, and development requires doers and thinkers. Renewal is, of course, implicit to all poetry and art. Not to mention that running into and getting to know and forging new contacts with broad-minded people is an absolute blast.
Slightly ironically, gatherings like the one we held at the Porvoonkatu Bar is an issue of resources – to bring people together, we need people to make bringing people together possible, not to mention time and space. The HPC's board members and active hands are involved because they feel strongly that they need to be, and find joy in participating and making things happen; but no one could do volunteer association work like this full-time. We are all busy people with many irons in the fire (excuse the Finnishism), and despite our best efforts many initiatives and ideas get shelved or postponed. It's a shame though it certainly isn't surprising: we organize almost thirty poetry events a year while working paying jobs, studying, going to hobbies, writing poetry, and so on.
But this resource dilemma is something we all want to solve. We want to offer all of you more, and encourage you to offer us whatever you feel you can contribute. The reason we call ourselves a collective is that at no point has the HPC, whatever its configuration, seen itself as an authority raining down mandates and stylistics from on high. In the words of spoken word poet Martin Daws: "Bridging our divisons with rhythm, we pull together."
Have a beautiful and sunny spring, keep writing and performing, and spread the love!
Yours truly,
Kasper Salonen
