Ehei. Ei muuten toimi.
Mutta olin liian arka sanomaan sitä. Pidin rouhaisevalla bassoäänellä puhuvaa Hertellin Harria vielä liian suurena tulenkantajana piipittääkseni hänelle anteeksipyytelevät valitukseni.
Istuimme töölöläisessä ravitsemusliikkeessä. Oli syksylle tyypillisen runollinen keli. Vettä satoi hiljalleen ja valomainokset opastivat kulkijaa. Kisahalli laiskotteli kadun toisella puolella.
Pyörittelimme uuden klubimme nimeä: Avoin mikki, Avoin mikrofoni, Open mic-club, Open Poetry club... Kiiski Open mic-club.
Harrin suunnitelmana oli avata uusi runoklubi menestyneen Mascotin Poetry Jamin rinnalle, kun Töölön kalaravintola Kiiskestä osoitettiin kiinnostusta sellaista kohtaan. Runoklubin uutena ideana olisi asettaa mikrofoni keskelle pubia ja antaa yleisön tulla lausumaan omaa runouttaan, laulamaan omia kappaleitaan tai vaikka räppäämään. Melkein mikä tahansa kävisi, suosittua spoken wordiä unohtamatta, kunhan teksti olisi oma. Lisäksi ajattelimme liittää iltamaan pienumuotoisen – nyt jo ehkä pikkuisen glorifioidun – kilpailun.
Pidin ajatusta hillittömänä, uhkarohkeana ja pelottavana. Pikkuinen runosieluni huusi: EI HELVETISSÄ.
Saimme Sushi Togon sponsoroimaan voittajaa, toiselle ja kolmannelle jakaisimme Helsinki Poetry Connectionin tyylikästä kamatavaraa. Kaikki kuulosti niin lupaavalta, että ajauduin syvempään pessimismiin. Totuuden nimessä pelkäsin ajavamme tunnelmallisesta pubista sen vakioasiakkaat pakoon.
Antakaas kun kerron lisää.
Kiiski Open mic-club syntyi siitä huomiosta, että Jamien open miceistä oli tullut liian suosittu suhteessa sille varattuun aikaan. Oli hieraistava silmiään – lavan eteen syntyi aina jono, kun Harri sanoi yleisön olevan vain hyvän ja nouseman estradille. Moni ylitti ajan reippaasti kiihkeydessään ja hurmiossaan, monia jäi harmittamaan, kun Harri tuuppasi ystävällisesti selästä ja jotkut esittivät sellaisia performansseja että huh heijaa. Tarve pelkästään yleisöä varten järjestettävästä tapahtumasta oli melko suuri.
Tulin ensi-iltaan läjää runoja nyrkissäni puristaen. Jos kukaan ei tulisi esiintymään, niin minä ainakin voisin tempaista megasetin punakorvaisille kuuntelijoille.
Seitsemän aikoihin oli vielä hiljaista. Sitten paikalle liukui muutama... neljäs ja viideskin ... kunnes pubi oli tupasen täynnä. En edes päässyt lausumaan vaikka olisin halunnut.
***
Kiisken runoklubi lähensi Helsinki Poetry Connectionia vielä enemmän niin kutsuttuun tavalliseen yleisöön. Eikä vain sen mahdollisuuden myötä, että jokainen lausuja sai olla tähti, vaan myös sen vuoksi, että monet Kiiskiin osallistuneet ovat nykyään mukana meidän toiminnassamme. Tunnette varmaan Kasper Salosen? Tämä hersyvä persoona juurtui ryhmittymäämme ensimmäisen Kiiski Open mic-klubin myötä. Ja olenhan minäkin tullut mukaan toimintaan nimenomaan Poetry Jamien lopussa järjestettävän avoimen mikin kautta.
Ja entäs legendaarinen Sporakuski Jarkko? Hän oli juuri mukana Karhupuistobluesissamme. Esimerkkejä on lukuisia.
Jotakin Kiiskin hyvästä meiningistä kertoo sekin, että seuraavia lauseita, joita sain kuulla paljonkin suositussa Mascotin biljardibaarissa, ei ole esitetty:
Kauan te aiotte vielä olla täällä?
Tiedätsä koska Risto esiintyy?
Mä voisin tässä välissä kävästä kebabilla.
Mä en halua puhua sulle, mä haluan puhua sille Harri Hertellille!
Ootsä Chisu?
Onks teil räbäytystä?
Onks tääl mitään musiikkia vai ajoittekste vaan vetää tätä?
Ja on, on meillä musiikkia, räbäytystäkin. Mutta kukaan ei ole tullut huutelemaan.
Kaikki ovat hyväksyneet meidän perjantaivalloituksemme. Ravintolan vakioäijät luikkivat mikrofonitelineiden välistä vessaan kuin kujakissat. Lisäksi paikka on intiimi ja pieni, runouden herkkä vuoropuhelu ja intensiteetti kukkii, kun ujoimmankin ääni kantaa ovelle saakka.
Toki runous on myös kyllästyttävää. Se vaatii keskittymistä. Joskus, mutta aika harvoin, se on myös myötähäpeää herättävää.
Omaksi ongelmakseni on muodostunut se, etten voi olla koskaan varma, ovatko kaljan hakutaukoni väärin ajoitettuja. Kun kaikki ovat hiljaa ja kuuntelevat kilvan lavalle singahtaneita esiintyjiä, on vähän tökeröä anteeksi anteeksi räks raah mä menisin nyt tästä sori sori sori.
Oikeasti ravintolamiljöö kyllä sallii keskustelun. Välillä saa ja pitää vähän bailatakin. Runoilijat eivät siitä loukkaannu, jos edes huomaavat. Niin jännittävää on kuitenkin se esiinastumisen hetki.
Viimeisessä Kiiski Open micissa voittajaksi äänestettiin Jorma Vakkuri ja Niko Jylhä. Myös ensikertalaisia palkittiin. Minunkin on vaikeaa peitellä sitä intoa, joka kilpailusta syntyy, vaikka haluamme tähdentää, että kisa on kisa, mutta sinä runosuu, sinä olet ilmiö.
Helsinki Poetry Connection julkaisee kuukausittain blogissaan Päästäkirjoituksen (vapaatyylinen pääkirjoitus). Kirjoittaja on aina joku ryhmän jäsenistä.
Tällä kertaa on minun, Aura Nurmen vuoro. Ei mulla ole muuta sanottavaa kuin että kirjoitan maailman tärkeimmistä asioista - rakkaudesta ja kuolemasta. Tutustukaa meitsin :P-poskella kirjoitettuun blogiin nimeltä LORVI!
