Helsinki Poetry Connection on toiminut jo sen verran ja sen verran menestyksekkäästi, että taaksepäin katselemiselle – nostalgisillekin sananpainoille – alkaa olla perusteita. Tämän osoitti HPC:n perustaja Harri Hertell edellisessä päästäkirjoituksessaan.
Siispä nostalgisoin tässä minäkin, mutta toivoakseni asiapohjalta. Lopussa esitän kysymyksen: mitä seuraavaksi, HPC ja Suomen lavarunous?
Tutustuin Helsinki Poetry Connectioniin vuoden 2009 keväällä. Silloin mieleeni jäi lähinnä ujon charmantisti esiintynyt
Juho Nieminen, jonka tunsin jo ennestään
Aukea.netistä ja yliopistolta. Muut esiintyjät näyttäytyivät mielessäni ”joinakin räppäreinä”, joiden hermostunut, perustelematon uho ei oikein vakuuttanut.
Saman vuoden syksyllä osallistuin Poetry Slamin SM-karsintaan. Pääsimme Juhon kanssa Kotkan finaaliin asti. Siellä sain neljännen sijan. Muutamia kertoja esiinnyttyäni olisin siis pystynyt yhtäkkiä kertomaan ihmisille olevani Suomen neljänneksi paras lavarunoilija.
En kuitenkaan kokenut retostelulle kovinkaan suurta tarvetta, sillä tosiasia oli tämä: taso oli sekä Helsingin karsinnassa että varsinaisessa finaalissa huono. Suurin osa runoilijoista oli ensi yrittäjiä, jotka olivat päässeet loppukilpailuun kai lähinnä siksi, ettei heidän kaupungissaan kukaan toinen ollut osallistunut karsintaan.
Omat runoni olivat ihan hauskoja, mutta eivät välttämättä kovin paljon siihen päälle. Esiinnyin esiintyäkseni, erinomaisuuttani esitelläkseni. (Se ei ole huono syy esiintyä, mutta parempiakin on.)
Kuukausia kului, ja otin aina silloin tällöin osaa HPC:n eri tilaisuuksiin Kallion Café Mascotissa ja myöhemmin Töölön Vastarannan Kiisken avomikeissä. Symppasin meininkiä, mutta pohjimmiltani en nauttinut iltamista kovinkaan paljon. Meininki oli hyvä, mutta en muista varsinaisesti vaikuttuneeni yhdestäkään esityksestä.
Helsinki Poetry Connection alkoi tulla minulle läheiseksi vasta tajuttuani, kuinka paljon itse asiassa haluankaan esiintyä. Ja tärkeämpänä: että minusta voisi itse asiassa jollain omintakeisella tavalla jopa olla siihen. Tärkeää tässä oli oivaltaa, että runonlausunnan ei tarvitse olla paperilta luettavaksi tarkoitetun runon kääntämistä ääneenluvuksi, vaan se voi olla jotain nimenomaan esitystilanteeseen tarkoitettua, jotain itseisarvoisesti esityksellistä.
Niinpä vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut saada kiinni siitä, mitä se voisi olla, kun juuri minä esiinnyn. Tästä saan kiittää HPC:tä. Ja tarkemmin: juuri Vastarannan Kiisken open miceja.
Tästä syystä: open miceissa, kuten Poetry Jameissäkin, on aidosti tervetulleeksi toivottava ilmapiiri, eikä avoinna ei ole vain mikki vaan tunnelma, mielet, juontajan ja yleisön. Tämä on alettu viime aikoina eri tuuteista tunnustaa, mutta asia ansaitsee korostuksensa, sillä kyseessä ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys. Kaikki järjestöt, yhdistykset ja yhteisöt kyllä toitottavat avoimuuttaan, mutta yleensä se on vain teoreettista. Pois voi sulkea niin monella tavalla.
Mutta HPC on auki. En keksi yhtäkään runoilijaa, joka ei todennäköisesti tuntisi itseään hyväksytyksi noustessaan lavalle.
Omalle esiintyjänkehitykselleni on ollut olennaista, että olen voinut rennosti vapautua jopa ylipäätään runonlausunnan ideasta. Se on vaatinut Kiiski Open Micin kaltaisen ympäristön, jossa kykyjään ja rajojaan voi testata. Esimerkiksi: viime kesänä päätin runojen luvun sijaan yksinkertaisesti kertoa yleisölle tarinan. Kyseessä oli eräs lyhytelokuvakäsikirjoitukseni, jonka toimivuutta halusin testata kertomalla sen ikään kuin tosijuttuna elävälle yleisöille. Säestin esitystäni muutamilla häiriintyneillä kitaranäppäilyillä.
Viimeksi esitin Kiiskin open micissa räp-runon. Jonkinlainen paluu tai ainakin nyökkäys kohti HPC:n ”juuria” kai sekin.
HPC:n alkutaival on siis monella tapaa nousujohteinen – esiintyjien ja esitystenkin taso on noussut tasaisesti. Enää ei tarvitse hymähdellä vaivautuneesti, vaan saa aidosti häkeltyä, nauraa ja liikuttua. Siksi rohkenen esittää seuraavan kysymyksen, ja vieläpä yrittää hahmotella siihen jonkinlaista vastausta tai ainakin keskustelunavausta.
Kysymys kuuluu siis:
Mitäs sit?
Kuten jo mainitsin, HPC ja lavarunous ylipäätään on viime aikoina alkanut saada tunnustusta (
Luutiissa juuri kehuttiin, viimeisimmässä
Parnassossakin), ja yksimielisyys tuntuu kiteytyvän tähän: HPC:ssä parasta on nimenomaan se, että se on avannut ovet oikeasti kaikille esittää omia runojaan, omaa taidettaan. Että kun kutsu osallistumaan esitetään hyvin, siihen myös vastataan.
Se on aivan mahtavaa, enkä toivo sen koskaan muuttuvan.
Silti en voi olla toivomatta, että HPC kehittyisi tästä kohti yhteisöä, joka kannustaisi esiintyjiä myös kehittymään yhä rohkeammin, tohdinko sanoa: kunnianhimoisemmin?
Suomen lavarunous yleensäkin kaipaa mielestäni enemmän esiintyjiä, jotka vaativat itseltään joka kerta enemmän. Jotka eivät ole tyytyväisiä itseensä. Joille ei riitä se että he ylipäätään uskaltavat esiintyä. Jotka nauhoittavat esityksiään ja katsovat ja kuuntelevat niitä ja miettivät, että tuon voisin tehdä vielä paremmin. Esiintyjiä, jotka miettivät: voisinko lukea ilman paperiakin? Esiintyjiä, jotka hakevat vaikutteita ulkomailta. Esiintyjiä, jotka saavat muiden suut loksahtamaan auki ihmetyksestä: jos aion vielä joskus kehdata itse lavalle, minun pitää parantaa ja hurjasti.
Joo joo, stopstopstop, tiedän!
Äkkiseltään tämä tuntuisi olevan kovastikin ristiriidassa juuri sen avoimuuden ja kannustavuuden kanssa, joka HPC:ssä on parasta. Siksi haluan korostaa, ettei näiden näennäisen vastakkaisten puolien tarvitse sulkea toisiaan pois.
Sillä kunnianhimo, itsekritiikki ja loppumaton tyytymättömyys itseen ovat hyvän itsetunnon, hyvän taiteilijan merkkejä. Ja kokemuksesta tiedän, että sellaisia Helsinki Poetry Connectionin tilaisuuksissa esiintyy.
Joten eipä jäädä lillumaan tähän tyytyväisyytemme marinadiin. Uuniin vaan!
Kirjoittaja kirjoittaa runoja, proosaa ja kritiikkejä, esiintyy silloin tällöin, tekee musiikkia, haluaa tehdä elokuvia ja on yleinen kulttuuriturjake, aloitteleva taiteilijaruoja.
